Tuulia

Tämä on Tuulian tarina, Tuulian, joka muutaman päivän ikäisenä heitti meidät – muusikkoisänsä ja -äitinsä – toiseen todellisuuteen, hiljaiseen maailmaan. Kun hänelle kuuden päivän ikäisenä tehtiin emissio-tutkimus Jorvin sairaalassa, eikä kuulovasteita saatu, oli hämmennys ja suru suuri. Varsinainen diagnoosi tehtiin n. kahden kuukauden ikäisenä ja ensimmäiset kojeensa hän sai jo kolmen kuukauden ikäisenä. Niillä ei koskaan tuntunut saatavan mitään käytännön reaktiota.

Helpompaa siis kuin pettyminen puheenkehittymisen odottamiseen oli ajatella, ettei puhetta oikeastaan tarvitakaan, eikä koko äänimaailmaa. (”Happamia, sanoi kettu…”) Kävimme kyllä oman suruaikamme läpi, ja sen seurauksena hyväksyimme sen tosiasian, että meidän toinen lapsemme on kuuro. Häneltä ei puutu mitään, kunhan vain me vanhemmat opimme viittomaan, opimme ajattelemaan. Surumme siitä, ettemme koskaan voisi kertoa hänelle omia tunteitamme, kokemuksiamme, unelmiamme omalla kielellämme, hänen äitinsä, isänsä ja isoveljensä kielellä, ja siitä, että meille niin tärkeä musiikin maailma jäisi häneltä kokematta ja siitä, että hän jäisi erikielisenä lähes kokonaan muun suvun, ystävien ja lähiympäristön ulkopuolelle, tavoittamattomiin, laitoimme syrjään. Ajattelimme vilpittömästi, kuinka hienoa on, että hän pääsee osalliseksi kuurojen kulttuurista ja sen hienosta kielestä, viittomakielestä; kuuloa hän ei itse asiassa tarvitsekaan. Tämän oletetun oivaltamisen myötä löysimme tilapäisen rauhan…

Tämän rauhamme rikkoi lehdistössä syksyllä -96 Tuulian täyttäessä kolme vuotta alkanut keskustelu syntymäkuurojen lasten sisäkorvaistutteista. Siihen saakka kyseinen laite oli jotakin kautta meidänkin korvissamme saanut niin kauhistuttavan kaiun, ettemme missään tapauksessa olisi voineet sitä omalle lapsellemme ajatellakaan. Tulimme siihen tulokseen, ettemme menetä mitään, jos otamme asioista selvää, emmekä luota huhupuheisiin. Päätimme alusta asti, että asian ratkaisemme ainoastaan me, Tuulian vanhemmat, eikä kellään muulla taholla ole oikeutta siihen puuttua.

Kun olimme mielestämme saaneet riittävästi tietoa sekä puolesta että vastaan, olimme kypsiä tekemään ratkaisumme. Olimme ehdottomasti sitä mieltä, ettemme ota Tuulialta mitään pois, jos annamme hänelle mahdollisuuden kuulla. Siinä vaiheessa hänellä oli jo hyvä viittomakieli, emmekä missään tapauksessa halunneet myöskään sitä häneltä riistää. Halusimme vain antaa hänelle lisää työkaluja selvitä tästä elämästä. Meillä ei ollut mitään tarvetta ”korjailla” häntä, olimmehan pitäneet häntä täydellisenä prinsessanamme alusta pitäen. Olimme jo opiskelleet viittomakieltäkin niin paljon, että tiesimme sen täydellisen oppimisen olevan meille mahdotonta. Emme yksinkertaisesti voineet ajatella tekevämme hänelle mitään kauheaa, jos tarjoaisimme hänelle mahdollisuuden olla mukana myös perheemme, sukumme, ystäviemme, naapuriemme ja koko lähiympäristön maailmassa. Sitä paitsi hänhän voisi itse valita myöhemmin, haluaako hän kuulla vai ei. Ilman sisäkorvaistutetta hänellä ei tätä valinnan vaihtoehtoa tulisi olemaan.

Tuulian leikkaus tehtiin kesäkuussa -97. Samoihin aikoihin, kun itse kiinnostuimme sisäkorvaistutteesta, oli HYKS:ssä kypsytty mahdollisuuteen leikata myös syntymäkuuroja lapsia. Tuulia olikin sitten HYKS:ssä ensimmäinen syntymäkuuro, joka leikattiin, ja sen seurauksena monet käytännöt olivat vielä vähän opettelun alla. Saimme mielestämme paljon tukea leikkauksen yhteydessä sairaalan taholta, mutta aktivointi ei sitten oikein ottanutkaan sujuakseen. Tuuliahan ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi hänen moista hankalaa härveliä pitäisi käyttää ja luonteelleen uskollisena hän vastusti sitä kaikin keinoin. Ja keinojahan riitti! Silloin ei vielä ollut käytäntönä, että lapsi olisi otettu osastojaksolle aktivoinnin jälkeen, kuten myöhemmin tuli tavaksi, vaan me menimme kotiin taistelemaan. Elokuusta lokakuulle tätä kesti, kunnes ehdotin osastojaksoa. Se toteutettiin, ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen osastolla Tuulia käytti kojetta, eikä käytössä ole sen koommin ollut suurempia ongelmia.

Tuulia on juuri täyttänyt seitsemän vuotta ja käy Albertin koulun (Helsingin kuulovammaisten koulu) esiaste kakkosluokkaa huonokuuloisten luokalla. Sisäkorvaistutetta hän on aktiivisesti käyttänyt lähes päivälleen kolme vuotta. Puheenkehityksen vaihetta kuvaa juuri tänään käymäni keskustelu iltapäiväkerhonohjaajan kanssa. Kuulin, että Tuulia on ystävystynyt siellä erään kuulevan pojan kanssa ja kysyin, kuinka heidän kommunikointinsa sujuu. Ohjaaja ei oikein tuntunut ensin edes ymmärtävän kysymystäni. Sitten hän totesi, etteihän siinä ole mitään ongelmaa, kun Tuulia puhuu ja ymmärtää puhetta niin hyvin. Tällaisina hetkinä ilo on valtava! Tuulialla on kavereina sekä kuulevia, huonokuuloisia että viittomakielisiä kuuroja lapsia ja kommunikaatiotapa valitaan tilanteen mukaan. Ja kuinka ihana on kuunnella, kun mummu ja Tuulia keskustelevat puhelimessa! Mitä se esimerkiksi juuri isovanhemmille merkitsee, että he voivat lapsen kanssa kommunikoida, sitä ei ole vaikea kuvitella. Toki totuudennimessä on sanottava, että Tuulian suomenkieli on vielä kaukana kuulevan lapsen kielestä, mutta paljon on kolmessa vuodessa tapahtunut! Hän – samoin kuin jo tänään moni muu lapsi Suomessa – on elävä todiste sisäkorvaistutteen tuomista mahdollisuuksista. Häneltä ei ole otettu mitään pois, ainoastaan annettu lisää. Ratkaisumme oikeutusta ei tarvitse enää todistella muuta kuin sanomalla: Katsokaa ja kuunnelkaa lastamme!

Kaisa-Leena Harjunmaa, Tuulian äiti
lokakuussa 2001