Silja

Helmikuun ensimmäisenä päivänä 1996 syntyi perheeseemme tytär, työnimeltään Siiri. Naistenklinikan lastenhuoneessa oli varhaisina aamuyön tunteina äänekäs itkukuoro aloittanut urakkansa, ja muistan ihmetelleeni oman lapseni hyviä unenlahjoja, kun hänen rauhaisaa untaan ei tuntunut häiritsevän mikään. Viikon kuluttua pääsimme kotiin ja elämä asettui uusiin uomiinsa.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä pieni tyttäremme Silja jäi heti kiinni kuulotestistä. Töölön neuvolan lastenlääkäri kehotti meitä ottamaan yhteyttä Kuulonhuoltoliittoon tai Kuulokeskukseen. Samaan aikaan perheemme oli muuttamassa Italiaan muutaman vuoden työkomennukselle ja kokosimme kimpsumme ja lähdimme matkaan.

Kotiuduttuamme Monzaan Siljan mahdollinen kuulovamma nostettiin uudelleen pöydälle ja varasimme ajan yksityiseltä lääkäriasemalta. Elettiin kevättä 1996 ja saimme ensimmäisten tutkimusten jälkeen yksiselitteisen diagnoosin: tyttärellänne on vaikea kuulovamma. Muita ohjeita jatkotoimenpiteiden osalta ei tullut. Sulattelimme viikonlopun aikana tietoa, johon olimme jo osanneet varautua aikaisempien epäilysten vuoksi. Päätimme etsiä jatkotutkimusyhteyden, koska olimme aika lailla epätietoisia siitä kuinka edetä eteenpäin.

Siljan isä sai yhteyden Milanon Yliopistollisen sairaalan kuulokeskukseen ja siellä keskuksen professoriin. Hän lupasi ottaa Siljan tutkimuksiin ja pääsimme jonon ohitse kaksi päivää kestäneisiin tutkimuksiin. Kun kaikki oli ohitse, meidät kutsuttiin kokoushuoneeseen ja kaksi korvalääkäriä ja puheterapeutti. Meille kerrottiin uudelleen sama tieto, jonka kuulimme pari viikkoa aiemmin. Samoin he kertoivat mitä mahdollisuuksia tästä tilanteesta olisi edetä; tässä yhteydessä kuulimme ensimmäisen kerran sisäkorvaistutteesta. Paikallinen ’systema normale’ olisi, että lapsi laitettaisiin leikkausjonoon ja aloitettaisiin intensiivinen puheterapia. Paikkaa leikkausjonossa tarjottiin, mutta suositeltiin kuitenkin, että palaisimme takaisin Suomeen jotta lapsi saisi puheterapiaa omalla äidinkielelllään. Näillä eväillä palasimme kotiin. Samana iltana Siljan isä etsi lisätietoa netistä ja alkoi koota materiaalia; oli siis olemassa keino ja tie, jonka voisi valita!

Suomessa tehtiin kolmas tutkimus HYKS:in Kuulokeskuksessa ja hiljalleen Silja aloitti myös puheterapian. Perinteiset kuulokojeet otettiin käyttöön ja aloitimme myös viittomakielen opiskelut. Osallistuimme aikanaan sopeutumisvalmennuskursseille ja ’Hyvä tulevaisuus kuurolle lapselle ’-projektiin. Aikamoisia vaikeuksia oli saada tyttö pitämään kuulokojeita ja meillä vanhemmilla oli epäilyksiä, ettei hän hyötynyt niiden käytöstä. Olimme ottaneet puheeksi mahdollisen implantti- leikkauksen, mutta sillä hetkellä Silja oli vielä liian nuori ja jäimme odottamaan jatkoa.

Helmikuun puolessa välissä 1998 saimme tiedon, että Silja leikattaisiin maaliskuun alussa. Kaikki eteni hyvin nopeasti siinä vaiheessa, mikä oli varsin hyvä asia näin jälkikäteen ajatellen, koska emme ehtineet huolehtia ylimääräisiä. Leikkaus kesti kuusi tuntia ja kahden vuorokauden jälkeen Silja pääsi kotiin. Leikkaus oli sujunut hyvin ja odotimme jännityksellä ensimmäisiä säätöjä.

Nyt kun Silja on 4,5 -vuotias ja käy Strömsinlahdessa päivähoidossa implantoitujen lasten erityisryhmässä, hänen tulevaisuutensa vaikuttaa hyvältä. Puhe on edistynyt hänen ’kuuloikäänsä’ nähden normaaliin tahtiin ja Silja pystyy kommunikoimaan kuulevien kanssa ymmärretyksi tulleena. Hän tiedostaa selkeästi kuulonsa olevan riippuvainen laitteesta, jota hän kantaa selässään. Iltapäiväisin tarhan jälkeen Siljalla on tapana levähtää hetki sohvalla ja silloin hän ottaa kojeen pois päältä. Kadehdin hänen mahdollisuuttaan valita välillä myös hiljaisuus. Ja levättyään hän pyytää minua laittamaan kojeen uudelleen päälle ja saattaa hetken kuluttua avata radion ja esittää minulle pienen keijun tanssia… nauttien ja itse mukana laulaen.

Elämä on Siljalle rikasta ja elämyksellistä!

Terveisin Heli Gåsman, Siljan äiti