Identiteettiä metsästämässä:


Julkaisin viime syksynä kirjan Viiton – olen olemassa, jossa kerron avoimesti vaikeista nuoruusvuosistani. Olen syntynyt kuurona kuuleville vanhemmilleni, joille koko kuurous oli täysi mysteeri, kuten suurimmalle osalle vanhemmista. Tein aluksi tuttavuutta viittomakieleen yhdessä vanhempieni kanssa, minkä ohella kävin myös puheterapeutilla harjoittelemassa puhumista. 

Elettiin 80-lukua. Perheelleni ei tarjottu juurikaan tukea viittomakielen rintamalla, mistä johtuen puhutusta suomesta alkoi tulla pian kotimme pääkieli. Kävi vielä niin, että ennen pitkää minä itse en halunnut viittomista enää edes nähdä. Suutuin jopa äidilleni, joka yritti sinnikkäästi jatkaa kommunikointia kanssani viittomalla. Vähitellen viittomakielen taitoni haihtuivat ilmaan. Vaikka aloitin koulutaipaleeni kunnallisessa kuulovammaisten koulussa, jossa oli aktiivisesti viittovia oppilaita, vieroksuin silti viittomakieltä. Suurimmalla osalla kouluni opettajista ja avustajista viitottu kieli ei ollut kovinkaan hyvässä hallinnassa. Opetus toteutui enimmäkseen suomen kielen ehdoilla. Seurasin opettajien huuliota, liidun liikettä taululla ja pureskelin uusia sanoja kuulolaitteiden avulla. Olin itsestäni todella ylpeä, sillä tunsin selättäneeni kuulovammani. Halusin olla kuin kuuleva, koska se olisi paljon siistimpää. Kuulokeskuksessa puhetaitoani ylistettiin maasta taivaisiin. Uskottelin viittomakielen poisjättämisen olleen viisas ratkaisu: Olin saanut päiväkodista, koulusta ja kuulokeskuksesta sellaisen kuvan, että puhuttu kieli on ainoa avain onneen ja menestykseen.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Oli kavereita sekä koulussa että naapurissa. Välit vanhempiini loistavat. Koulussa rullasi hienosti. Olin sosiaalinen ja kilpailin säteilemisessä Naantalin auringon kanssa, kunnes murrosiän lähestyessä tuli pikkuhiljaa takapakkia. Rupesin pelaamaan jääkiekkoa ja pesäpalloa. Olin ainoa kuuro isossa poikalaumassa. En ymmärtänyt yhtikäs mitään, mistä puhuttiin, saati taktisista pelikuvioista. Olin ihan pihalla, ja minua alettiin kiusata. Koska en myöskään kehdannut myöntää olevani kuuro, vastailin päin mäntyä kysymyksiin, joita en ollut oikeasti kuullut. Olin kuin taustalla roikkuva seinäruusu. Samanaikaisesti huomasin kavereitteni kielenkäytön muuttuneen ”aikuisemmaksi”. En enää ymmärtänyt, mistä nuoret juttelivat keskenään. Oliko nyt kyse mopoista vaiko discosta? Koulussa myös viittomakieli eteni samoille aallonpituuksille. Olin melkein shokissa tajutessani vajonneeni yksinäiseen, kielettömään maailmaan. Kukaan ei oikein ymmärtänyt minua, enkä minä heitä. Olin yksin itseni kanssa – kuin lukittuna huoneeseen, josta ei ollut ulospääsyä.

Kaikki tämä otti sen verran koville, että aloin voida pahoin, ahdistuin ja masennuin. Tuli pakko-oireita. Pelkäsin kaikkea. Kaverit ja harrastukset saivat jäädä. Koulu tuntui pakkopullalta. Käynnistyi pitkä ja kivulias taistelu identiteetistäni. Kävin muun muassa kolme vuotta psykoterapeutilla, joka auttoi minut yli vaikeimman. Merkkinä toipumisesta innostuin jälleen myös koulunkäynnistä. Peruskoulun jälkeen suuntasin aikuislukioon, jossa opiskeli isompi viittomakielisten kuurojen joukko. Ammattitaitoiset viittomakielentulkit olivat saatavilla jokaiselle kurssille, mikä toisaalta pelotti, koska olin aiemmin kieltänyt koko viittomisen. Miten nyt yhtäkkiä voisin kääntää takkiani? Minulla oli aluksi vaikeuksia ymmärtää muiden viittomista, mutta kärsivällisesti lähdin ottamaan viittomista selvää. Ihan kuin uusien autojen hevosvoimista ja bensankulutuksesta. Välillä tuntui vieläkin niin ahdistavalta, että pakenin takaisin omaan pesääni. Minua pyydettiin mukaan viittomakielisiin urheilu- ja kulttuuritapahtumiin. Kiinnostukseni heräsi nähdessäni monta viittomakielistä kokoontuneena paikkaan, missä koin vahvaa yhteisöllisyyttä. Se oli voimaannuttavaa. Oivalsin ajan kanssa, ettei minun tarvitsekaan hävetä kuurouttani. Päinvastoin voin iloita siitä, koska se tuo mukanaan monia ”cooleja” juttuja, kuten kuurojen historian, omat olympialaiset, kulttuuripäivät, leirit ja niin edelleen. Havaitsin olevani kotona näissä tapahtumissa. Samalla identiteettini osoitti elonmerkkejä. Minusta oli kasvamassa kuuroudestani ylpeä, viittomakielinen aikuinen. Suomalainen viittomakieli olisi äidinkieleni ­– avain sydämeeni. Ilmaisisin iloni, murheeni, nauruni ja syvälliset ajatukseni viittoen.

Etelä-Afrikan edesmennyt presidentti Nelson Mandela on todennut viisaasti: ”Kun puhut toiselle ihmiselle kielellä, jota hän ymmärtää, keskustelu jää pään tasolle. Kun puhut hänen kanssaan hänen omalla kielellään, kosketat hänen sydäntään.”

Kun löysin viittomakielen, aloin ymmärtää paremmin myös suomen kieltä, joka on toinen äidinkieleni. Äidinkieliä voi olla useampi kuin yksi; monet meistä ovatkin kaksi- tai monikielisiä. Molemmat äidinkieleni tukevat toisiaan, mikä paransi kykyäni hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Nyt jälkeenpäin ihmetyttää suuresti, miksi perheelleni ei suositeltu viittomakielen käyttöä. Piti tehdä joko tai -valinta. Ja mikä oli seurauksena? En edes uskalla kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin saanut kasvaa kaksikielisenä alusta alkaen.

Menneisyyttä on turha murehtia, mutta minun oli kuitenkin ihan pakko kirjoittaa identiteettini metsästysmatkasta. Kirjan välityksellä haluan jakaa kokemukseni kenen tahansa kieli- ja kulttuurivähemmistöön kuuluvan kanssa. Aihe on yhteiskunnassamme erittäin ajankohtainen, sillä kieli- ja kulttuurivähemmistöt ovat nousseet näkyvästi parrasvaloihin.

Usein ajatellaan, että vähemmistöillä asiat ovat huonosti, ja niissä elävät poikkeavat valtaväestöstä muutenkin – negatiivisessa mielessä. Kirja tarjoaa oivan välineen kuurojen maailmaan eläytymiselle ja virheellisten käsitysten korjaamiselle. Samalla se antaa vahvat näytöt kuurouden ja viittomakielen hyödyistä niin kuuroille itselleen kuin koko valtaväestölle.

Viiton – olen olemassa -kirjan kotisivut:

https://juhanasalonen.jimdo.com/

 

Minuun voi ottaa rohkeasti yhteyttä ja pyytää kertomaan lisää kirjastaniJ

Parhain terveisin,
Juhana Salonen
juhanas@gmail.com

Identiteettiä metsästämässä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.